Englantilaisen runoilija, kirjailija, filosofi ja diplomaatti Geoffrey Chaucer on yksi aikakautensa merkittävimmistä uranuurtajista, sillä hänen sanotaan kääntäneen ensimmäisenä kirjailijana kansankielelle aikakautensa merkkiteoksia, kun aikansa sivistyneistö käytti vielä yksinomaan latinaa. Merkittävän käännöstyönsä ohella hän kirjoitti muutaman menestysteoksen. Yksi tällainen on 1300-luvulla kirjoitettu ja vuonna 1962 suomennettu Canterburyn tarinoita.
Koska kirja on kokoelma runomuotoisia kertomuksia, joita yhdistää kehyskertomus kirjassa on henkilöitä, kuin hiekanjyviä Saharassa. Toisin sanoen en kuvaa kaikkien kahdenkymmenenyhdeksän pyhiinvaeltajan olemusta vaan tyydyn tekemään selkoa kolmesta henkilöstä. Ritarista, majatalon omistajasta ja mylläristä, sillä perustan kirjoitelmani analyyttisen osan heidän kertomustensa pohjalle. Ritari tuo pyhiinvaellusseurueen ainut aatelinen on luonteeltaan kunniallinen ja rohkea. Päällään hänellä ei ollut kuin tavallinen matkaviitta nöyryyden osoituksena, vaikka hän oman arvonsa varmasti tiesi. Kookas, vahvarakenteinen ja parrakas mylläri on puolestaan kaikin puolin kelpo peruskansalainen tietäen kaikki kelpo kepposet. Majatalon omistaja tuo matkanjohtaja on luonteeltaan ystävällinen ja tiukka, mutta hauska. Pukeutuen tyylikkäästi hänestä huokuu miehuutta ja arvokkuutta
Kirjan juoni on varsin yksinkertainen. Kaikki alkaa, kun kirjan kehyskertomuksen minäkertoja päättää lähteä pyhiinvaellukselle maaliskuun vaihtuessa huutikuuksi ja poikkeaa auringon laskiessa paikalliseen majataloon. Hänen nauttiessa talon antimia paikalle saapuu kahdenkymmenenyhdeksän hengen hilpeä pyhiinvaellusseurue. Aikansa asiakkaidensa kanssa jutellut talon isäntä päättää ehdottaa seuraavaa. ”Jokainen kertoo kaksi tarinaa nyt ensin ajaessaan ja sitten palatessaan jotakin tapahtumaa kuvaillen. Se, joka tekee tempun parhaiten saa illallisen salissa tässä muut sen kustantaa.” Asiasta päästään yksimielisyyteen ja isäntä matkaseuraan liittyen tuomaroi tarinat sen. Kehyskertomuksen minäkertoja lähtee seurueen matkaan ja kertoo seuralaisten tarinat sanasta sanaan. Tässä vaiheessa teoksen minäkertoja toisin sanoen katoaa ja kertomuksia alkaa kertomaan ulkopuolinen ketoja. Kaikki matkan aikana kerrottavat tarinat käsittelevät ihmisluonnon olemusta eri näkökulmista, mutta kaikkien tarinoiden kertomiseen menisi ikä ja terveys, joten valaisen teoksen keskeistä sanomaa muutamin esimerkein.
Ensimmäinen esimerkkini olkoon kokoelman aloittava ritarin tarina. Lyhyesti kerrottuna ritarin tarina sijoittuu antiikin kreikkaan missä kaksi vangiksi jäänyttä aateloitua ritariveljestä rakastuu paikalliseen prinsessaan ja luulevat kuolevansa vankilassa, mutta eräiden tapahtumien seurauksena jalo hallitsija päättää pitää turnajaiset ja palkintona olkoon hänen kaunis tyttärensä. Jalon hallitsijan määräämillä säännöillä käydyn kamppailun voittaa lopulta toinen heistä, mutta taistelu vaatii piakkoin veronsa ja hän lahjoittaa vaimonsa veljelleen, vuoksi veljesrakkauden ja ikuisen ystävyyden. Toinen esimerkkini olkoon kokoelman toinen tarina, myllärin tarina. Tarina tämä sijoittuu tavalliseen keskiaikaiseen kaupunkiin missä hurskas pappiskokelas ja nuori nainen rakastuvat, vaikka toisella mies jo on. Saadakseen toisensa he yrittävät keinoja kaihtamatta päättää päivät vanhan uskovaisen ukon.
Näihin edellä mainittuihin seikkoihin viitaten sanoisin, että ensimmäinen esimerkkini edustaa selkeästi ritariromaaneja kertoen oivan tarinan taisteluista, veljeydestä, jaloudesta ja rakkauden kaipuusta. Toisaalta kyseessä voi olla myös synkkäsävyinen balladi ritarin kurjasta kohtalosta. Tällöin kyseinen tarina menisi lyyrisen ilmauksen piiriin. Toisen esimerkkini panisin puolestaan runoromaanien kategoriaan sen aihepiirin ja yliluonnollisten uskomusten takia. Paitsi aihepiiriltään tarinat edustavat keskiajan kirjallisuutta myös ideoineen antaen jatkuvia viittauksia antiikin tarustoon, filosofeihin ja hyveisiin sekä katollisen kirkon opetuksiin. Hiukan yleistäen voisi hyvällä syyllä sanoa, että kaikki kokoelman tarinat ovat jollain tavalla moraalisesti opettavia kertomuksia, mikä olikin keskiajalla kirjoitettujen teoksien ensisijainen ja ainut tehtävä.
Merkittävin keskiajan kirjallisuuden piirre on kuitenkin tekstin perustuminen säännönmukaiseen runomittaan. Kirjailija käyttää esimerkiksi säännöllisesti allitteraatiota, eli alkusointua, riimiä, eli loppusointua ja assonanssia, eli puolisointua. Näiden ilmaisukeinojen lisäksi vertauskuvien käyttö on teoksessa varsin yleistä. Kaikki tämä selviää jo tarinan prologin ensimmäiseltä sivulta, kun tarinan minäkertoja kuvailee vuodenaikojen murrosta ja omaa mielenmaisemaa seuraavasti.
”Kun pikkulintujen suu helisee
ja luonto innoittaa ne ihmeillään
niin ettei öin ne sulje silmiään:
kas – silloin herää mieliin kutsumus
ja kaipuu tehdä pyhiinvaellus”
En kadu, että menin lainaamaan liki 600 Sivusen tiiliskiven, sillä lukukokemuksena kyseinen järkäle oli oikein selkeä, siitä osoituksena yläpuolella oleva tekstikappale. Sitä paitsi loppujen lopuksi luettavaa oli vain runsaat 300 sivua, koska yhdelle aukeamalle mahtuu puolet vähemmän sanoja kuin nykyisin. Tiedän kuinka tylsää on lukea runoutta, mutta suosittelisin tätä kirjaa ehdottomasti henkilölle, joka on vähääkään kiinnostunut historiasta, sillä kirja luo kattavan katsauksen keskiaikaisen yksilön elämään ja hänen uskomuksiin.
